Tämä on hyvä artikkeli.

Kanadan historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kanadan provinssit ja territoriot vuosina 1867–2000

Kanadan historia alkoi vuosituhansia sitten, kun ensimmäiset ihmiset saapuivat nykyisen Kanadan alueelle Beringinsalmen kautta noin 16 000 vuotta sitten. Paleointiaanit levittäytyivät seuraavien vuosituhansien aikana Kanadaan, kun mannerjäätikkö vetäytyi pohjoiseen. Paleoeskimoiden Dorsetin kulttuuri kehittyi noin 2 500 vuotta sitten, mutta sen syrjäytti noin vuonna 1000 inuittien Thulen kulttuuri. Intiaanit olivat asuttaneet Kanadan, kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat alueelle. Viikingit asuttivat itärannikkoa hetkellisesti vuoden 1000 paikkeille, ja Kanadan varsinaisesti löysi 1497 Englannin alaisuudessa purjehtinut John Cabot.

Jacques Cartier saapui 1534 Saint Lawrencen lahdelle ja julisti maat Ranskalle, joka alkoi pian asuttaa Kanadaa. Englanti alkoi kiinnittää enemmän huomiota alueeseen, kun se sai vihjeitä hyvistä turkismaista. Turkiskauppaa siihen asti hallinnut Ranska joutui jatkossa kilpailemaan englantilaisten perustaman Hudson’s Bay Companyn kanssa. Ranska alkoi hiljalleen menettää asemiaan Kanadassa ja seitsenvuotisen sodan päättäneessä Pariisin rauhassa 1763 se menetti Kanadan Britannialle.

Britit jakoivat vuonna 1791 Kanadan kahteen siirtokuntaan, Ylä- ja Ala-Kanadaan, ja vuoden 1812 sodan jälkeen sovittiin Kanadan ja Yhdysvaltain rajasta. Valta oli Kanadassa pienellä brittieliitillä, mikä aiheutti vuonna 1837 kapinan kummassakin siirtokunnassa, ja kolme vuotta myöhemmin muodostettiin Kanadan provinssi, jolla oli oma parlamentti. Kanadan dominio muodostui 1867, ja liittovaltio sai ensimmäisen perustuslakinsa. Kanada suuntautui länteen, ja pian se osti Rupertinmaan, jonka liittämistä viivästytti Louis Rielin johtama Redjoen kapina. Ensimmäisessä maailmansodassa kanadalaiset taistelivat emämaa Britannian rinnalla, mutta sodan jälkeen William Lyon Mackenzie King alkoi vaatia itsenäisyyttä. Westminsterin säädöksen nojalla Kanada itsenäistyi Britanniasta vuonna 1931.

Kanada osallistui toiseen maailmansotaan itsenäisenä valtiona, ja sodan jälkeen se osallistui aktiivisesti kansainvälisten järjestöjen muodostamiseen. Kanada oli muun muassa YK:n ja Naton perustajajäsen. Kanada ajoi Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Lester B. Pearsonin johdolla YK:n rauhanturvajoukkoja, joihin se on sittemmin osallistunut aktiivisesti. Ranskankielisen Quebecin ja muun Kanadan välinen suhde alkoi kärjistyä 1960-luvulla, ja Quebec on pyrkinyt eroamaan Kanadasta kansanäänestyksellä vuosina 1980 ja 1995. Lopullisesti Kanada irtautui Britanniasta vasta 1982, kun Britannialta vietiin viimeiset valtaoikeudet. Yhdysvallat, Kanada ja Meksiko sopivat vuonna 1992 NAFTA-vapaakauppa-alueen perustamisesta, ja vuonna 2006 Stephen Harperin hallinto antoi Quebecille kansakunnan aseman.

Alkuperäiskansojen esihistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Thulen kulttuuriin liittyvä arkeologinen kohde.

Ensimmäiset amerikkalaiset saapuivat Aasiasta Beringinsalmen ylittänyttä Beringian maakannasta pitkin 20 000–40 000 vuotta sitten. New Mexicon Clovisista löydettyjen nuolenkärkien perusteella maakannas ylitettiin noin 16 000 vuotta sitten. Clovisin nuolenkärjet ovat vanhin varmistettu todiste ihmisistä Pohjois-Amerikasta, mutta vanhempiakin, epävarmempia löytöjä on tehty ympäri Pohjois-Amerikkaa. Yukonista Old Crow Flatsin eläinten luut ovat yli 80 000 vuotta vanhoja, mutta tutkijat eivät ole varmoja, ovatko luut ihmisten käsittelemiä.[1]

Ensimmäiset kanadalaiset olivat suurriistan metsästäjiä. Paleointiaanit alkoivat levittäytyä Amerikkaan, ja mannerjäätikön vetäytyäessä he alkoivat asuttaa yhä pohjoisempia seutuja. Vaikka Wisconsin-jääkauden aikana lähes koko Kanada oli mannerjäätikön alla, niin Kalliovuorten itäpuolella oli jäätön käytävä.[1] Noin 10 000 vuotta sitten paleointiaanit olivat asuttaneet nykyisen Kanadan eteläosat, ja noin 7 000 vuotta sitten mannerjäätikkö oli sulanut.[2] Noin vuonna 4000 eaa. Kanadan pohjoisimpiin osiin muutti metsäasumiseen tottuneita ihmisiä Yhdysvaltain itäosista. Lämpimämpi ajanjakso mahdollisti metsien kasvamisen pohjoisessa, mutta noin vuonna 2000 eaa. alue muuttui uudestaan tundraksi, ja arktiset kulttuurit valtasivat pohjoisosat. Noin vuonna 500 eaa. paleoeskimoiden kulttuurista kehittyi Dorsetin kulttuuri, jonka syrjäytti vuodesta 1000 alkaen Alaskasta tullut inuittien Thulen kulttuuri.[2]

Kanadan alkuperäisasukkaiden historiasta ennen eurooppalaisten saapumista tiedetään hyvin vähän.[3] Intiaanit olivat jakautuneet 12 kieliryhmään, ja ne voitiin jakaa edelleen poliittisesti ja kulttuurisesti. Itäisen metsäalueen intiaaniheimot kehittivät metsästykselle, maataloudelle ja kaupankäynnille perustuneen yhteiskunnan, ja he perustivat puolipysyviä kyliä. Erityisesti huronien ja irokeesien parissa muodostettiin poliittisia ja uskonnollisia liittoumia. Sekä Kanadan itä- ja länsirannikon intiaanit perustivat monia poliitisia, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia instituutia, kun taas pohjoisosien intiaaneilla ei ollut merkittiviä poliittisia yhteisöjä.[4]

Eurooppalaisten saapuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
L'Anse aux Meadowsissa on todisteita viikinkien asutuksesta

Varhaisimmat kontaktit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikingit asuttivat Grönlantia 900-luvun lopulla ja tekivät sieltä matkoja länteen Hellulandiin, Marklandiin ja Vinlandiin. Helluland yhdistetään nykyään Baffininsaareen ja Markland Labradorin rannikkoon, mutta Vinlandin sijainnista ei olla vielä varmoja. Vinland saattoi kuitenkin olla Newfoundlandin pohjoisosasta löytynyt L’Anse aux Meadows, jossa on jälkiä viikinkiasutuksesta.[5] Norjalaiset asuttivat Kanadan rannikkoa noin vuonna tuhat mutta lähtivät sieltä todennäköisesti vihamielesten alkuperäisasukkaiden jatkuvien hyökkäysten takia.[6]

Viikinkien jälkeen Kanada sai käytännössä olla rauhassa eurooppalaisvierailijoilta yli 400 vuotta.[6] Muutamia kävijöitä on kuitenkin väitetty olleen, mutta varmoja todisteita on hyvin vähän. Todennäköisesti ainakin lukuisat eurooppalaiskalastajat vierailivat Newfoundlandin matalikoilla jo 1400-luvulla, mutta eivät kertoneet matkoistaan, koska pelkäsivät menettävänsä hyvät kalavedet.[7]

Espanjan kruunun alaisuudessa seilannut Kristoffer Kolumbus löysi 1492 Amerikan uudelleen etsiessään meritietä Aasiaan. Pian muutkin monarkit alkoivat lähettää retkikuntia.[6] Venetsialainen Giovanni Cabotto eli englantilaisittain John Cabot saapui 1497 Kanadan rannikolle bristolilaista kauppiaiden ja kalastajien sekä todennäköisesti myös Englannin kuninkaan rahoittamana.[8] Hän teki kaksi matkaa ja tutki Labradorin, Newfoundlandin ja ehkä myös Nova Scotian rannikoita. Cabot löysi rannikon kalaisat vedet, ja pian portugalilaiset, ranskalaiset ja espanjalaiset kalastajat saapuivat alueelle.[4] Heitä seurasivat baskivalaanpyytäjät, joista monet pitivät päämaajaansa Labradorin Red Bayssä, josta tuli 1500-luvun suurin valassatama.[6]

Asuttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jacques Cartier’ta pidetään Kanadan löytäjänä.

Ranskalainen tutkimusmatkailija Jacques Cartier saapui 1534 Saint Lawrencen lahdelle ja julisti maat kuuluvaksi Ranskalle.[4] Tarinan mukaan kaksi hänen mukanaan ollutta irokeesia olisivat käyttäneet oman kielensä sanaa kanata (”kylä”) Stadaconan irokeesiasutuksesta, minkä Cartier olisi ymmärtänyt väärin paikannimeksi. Toisen teorian mukaan nimi olisi tullut espanjankielisestä ilmauksesta cà nada (”ei mitään täällä”).[9]

Cartier purjehti vuonna 1535 Saint Lawrence -jokea pitkin pidemmälle. Hänen löytönsä innoittivat Ranskan kuningas Frans I:stä haastamaan Espanjan uuden maailman herruudesta ja perustamaan siirtokunnan. Jean-François Robervalin johdolla ranskalaiset perustivat 1541 Stadaconan lähelle Charlesbourg-Royalin.[4] Sinne muutti noin 150 siirtolaista, mutta ensimmäisenä talvena suhteet intiaaneihin heikkenivät, ja he surmasivat yli 30 siirtokunnan asukkaista. Seuraavana keväänä hengiinjääneet palasivat Ranskaan.[10] Englantilaiset eivät olleet paljoakaan kiinnittäneet huomiota Kanadaan, vaikka Cabot olikin käynyt rannikolla. Kuitenkin vuonna 1583 Humphrey Gilbert julisti nykyisen St. John’sin alueen kuuluvaksi Englannille.[4]

Ranskalaiset aloittivat 1500-luvun puolivälissä Labradorin eteläosissa turkiskaupan intiaanien kanssa, ja vuosisadan lopulla rannikolla vieraili vuosittain useita kauppalaivoja.[11] Ranskalaiset myönsivät 1588 ensimmäisen turkiskaupan monopolin, ja tästä käynnistyi taistelu kaupan hallinnasta.[12] Tadoussacista kehittyi merkittävä kauppakeskus, ja sinne suunniteltiin siirtokunnan perustamista. Ensimmäisistä alueella talvella 1600–1601 talvehtineista eurooppalaista selvisi vain viisi kuudestatoista. Pierre Dugua de Mons sai 1603 turkiskaupan yksinoikeuden.[11] Hän perusti kesällä 1604 ensimmäisen tukikohdan Saint Croix’n saarelle (nykyisin Mainessa, Yhdysvalloissa). Keväällä 1605 tukikohta siirrettiin Nova Scotian Port Royaliin. Kumpikaan paikoista ei ollut kuitenkaan hyvä sisämaan turkiskaupan valvomiseen.[12] Jatkossa turkiskauppaa valvottiin Stadaconan intiaanikylästä, jonka läheisyyteen Samuel de Champlain rakennutti 1608 muutaman puisen talon ja sitä ympäröivän paaluaidan intiaanien mallin mukaan. Paikasta kehittyi Quebecin kaupunki. Lakimies Marc Lescarbot oli asunut Port Royalissa, ja hänen vuonna 1609 julkaistuissa muistiinpanoissa mainittiin ensimmäisen kerran Uusi-Ranska.[11]

Rupertinmaa

Ranskalaiset hallitsivat turkiskauppaa käytännössä seuraavien vuosikymmenien ajan. Ranskalaiset perustivat Montrealin vuonna 1642, ja vuonna 1663 Ludvig XIV teki Uudesta-Ranskasta Ranskan siirtomaan.[4] Tilanne muuttui, kun kaksi ranskalaista turkiskauppiasta Pierre-Esprit Radisson ja Médard des Groseilliers kertoivat briteille, että parhaat turkisalueet olivat Yläjärvestä länteen ja alueelle pääsisi helposti Hudsoninlahden kautta. Kaarle II perusti pian Hudson’s Bay Companyn ja antoi tälle yksinoikeuden Hudsoninlahden valuma-alueelle. Rupertinmaaksi kutsuttu alue käsitti noin 40 prosenttia nykyisestä Kanadasta, ja siihen kuului läntinen Quebec, luoteinen Ontario, Manitoba, suurin osa Saskatchewanista ja Albertasta sekä osia Luoteisterritorioista ja Nunavutista.[12]

Ranska ei pitänyt Britannian aikeista valloittaa turkiskauppa ja perusti myös kauppapaikkoja sisämaahan. Britannia ja Ranska kävivät lukuisia taisteluita 1600- ja 1700-luvuilla sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Kuningatar Annan sodan päättäneessä Utrechtin sopimuksessa 1713 Ranska joutui hyväksymään Britannian vaatimukset Hudsoninlahdesta ja Newfoundlandista ja antamaan Britannialle Acadien Cape Bretonin saarta lukuun ottamatta. Taistelut loppuivat muutamaksi vuosikymmeneksi, kunnes ne käynnistyivät jälleen 1754 ranskalaisten ja intiaanien sodassa, joka oli osa Euroopassa käytyä seitsenvuotista sotaa. Sotaonni kääntyi nopeasti briteille, kun he valtasivat Louisbourgin linnoituksen, joka sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla Saint Lawrencen lahden suulla. Quebecin taistelussa 1759 britit kukistivat ranskalaiset lopullisesti, ja Pariisin sopimuksessa 1763 Ranska joutui antamaan koko Kanadan Britannialle.[12]

Britannian hallinta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ala-Kanada vihreällä ja Ylä-Kanada oranssilla.

Brittiläisen Pohjois-Amerikan kuvernööri Guy Carleton antoi vuoden 1774 Quebec Actissä kanadanranskalaisile oikeuden omaan uskontoonsa ja hakea poliittisia tehtäviä sekä palautti ranskalaisen säädösoikeuden. Näin hän pystyi säilyttämään ranskalaisten uskollisuuden, ja Amerikan vallankumouksen (1775–1783) aikana suurin osa kanadanranskalaisista kieltäytyi tarttumasta aseisiin. Vallankumouksen jälkeen Kanadaan muutti noin 50 000 brittihallinnolle uskollista lojalistia, vaikkakin monet muuttajista olivat halvan maan perässä. Suurin osa saapui Nova Scotiaan ja New Brunswickiin. Noin 8 000 muutti Quebeciin, ja he muodostivat sen ensimmäisen merkittävän englanninkielisen vähemmistön.[13]

Britit jakoivat, osittain lojalistien takia, vuoden 1791 Constitutional Actilla Kanadan kahteen siirtokuntaan, englantilaiseen Ylä-Kanadaan (nykyinen eteläinen Ontario) ja ranskalaiseen Ala-Kanadaan (eteläinen Quebec).[13] Valta pysyi kummassakin siirtokunnassa brittiläisellä kauppiaseliitillä, mikä herätti vastustusta varsinkin Ala-Kanadassa.[14]

Queenston Heightsin taistelu nykyisen Kanadan alueella vuoden 1812 sodan aikana.

Vuoden 1812 sodassa Yhdysvaltain ja Britannian välillä Kanada oli merkittävä taistelukenttä. Yhdysvallat saavutti joitain voittoja Ylä-Kanadan länsiosissa, mutta britit tasoittivat tilannetta muualla. Britanniassa oltiin väsyneitä siirtomaiden sotiin, sillä Euroopassa käytiin heille tärkeämpiä Napoleonin sotia.[15] Sodan aikana Yhdysvallat oli yrittänyt Kanadan liittämistä itseensä, mutta kanadalaiset olivat onnistuneet pysäyttämään pääosan hyökkäyksistä.[16] Sodan päättänyt vuoden 1814 Gentin rauha palautti tilanteen sotaa edeltävään aikaan. Siinä kuitenkin käytännössä määriteltiin Kanadan ja Yhdysvaltain välinen raja Lake of the Woodsilta Atlantille, vaikkakin New Brunswickin ja Mainen raja varmistettiin vasta 1842. Lake of the Woodsista Kalliovuorille raja sovittiin 1842 kulkemaan pitkin 49. leveyspiiriä.[4]

Pienen eliitin valta kasvoi erityisesti vuoden 1812 sodan jälkeen. Turhautuminen hallintoon laukaisi 1837 lopulta kapinan kummassakin siirtokunnassa.[14] Vaikka kapinat tyrehdytettiin, ne antoivat briteille merkin siitä, ettei vallitseva tilanne voi jatkua. John Lambton lähetettiin selvittämään kapinoiden syitä. Hän tunnusti etnisten ristiriitojen olevan ongelmien taustalla, ehdotti ranskalaisen kulttuurin sulauttamista brittikulttuuriin ja sai näin lempinimekseen Radical Jack (”Radikaali-Jack”). Ajatukset sisällytettiin lopulta vuoden 1840 Union Actiin. Pian Ylä- ja Ala-Kanada yhdistettiin Kanadan provinssiksi, ja niitä hallinnoimaan muodostettiin parlamentti, johon kumpikin entisistä siirtokunnista sai yhtä monta edustajaa. Suurin osa kanadanenglantilaisista kannatti uutta järjestelmää, mutta kanadanranskalaiset olivat pettyneitä lakiin sisällytettyyn englannistamistavoitteeseen.[14] Kanadanranskalaiset alkoivatkin enenevässä määrin käyttää asumastaan alueesta nimeä Quebec, vaikka se oli aiemmin ollut näiden parissa epäsuosittu.[9]

Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta solmivat 15. kesäkuuta 1846 Oregonin sopimuksen, jonka mukaan brittiläisen Pohjois-Amerikan ja Yhdysvaltain raja kulki Kalliovuorilta Tyynelle valtamerelle[4] pitkin 49. pohjoista leveyspiiriä. Tämä päätti 28 vuotta kestäneen yhteisen hallinnan Oregonin alueella. Yhdysvallat oli alun perin halunnut rajan kulkevan 54. leveyspiirin ja 40 minuutin kohdalla saadakseen yhteisen rajan Venäjän hallitseman Alaskan kanssa, mutta presidentti James K. Polk oli Meksikon kanssa käytävän sodan vuoksi valmis kompromissiin asiassa. Sopimus vahvisti Yhdistyneen kuningaskunnan omistusoikeuden Vancouverinsaareen. Myöhemmin Vancouverinsaaren ja mannermaan välisten San Juanin saarten omistuksesta käytiin rajaepäselvyyksien vuoksi kiistaa, kunnes välittäjänä toiminut Saksan keisari Vilhelm I totesi vuonna 1872 saarten kuuluvan Yhdysvalloille.[17][18][19]

Kanadan valtioliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muodostaminen ja laajentuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
John A. Macdonald, Kanadan ensimmäinen pääministeri

Moderni Kanada syntyi Charlottetownissa, kun edustajia Nova Scotiasta, New Brunswickistä, Prinssi Edwardin saarelta, Ontariosta ja Quebecistä kokoontui muotoilemaan uuden kansakunnan perustuslain. Ryhmä kokoontui ensimmäisen kerran 1864, ja parlamentti hyväksyi perustuslain 1867. Alkujaan itsehallinnollinen Kanada tunnettiin nimellä Kanadan dominio.[20] Dominiolle harkittiin aluksi useita muitakin nimiä, kuten Albertsland prinssi Albertin mukaan, Victorialand kuningatar Viktorian mukaan, Borealia, Norland, Transatlantia ja niin edelleen.[9]

Tuore konfederaatio pyrki leviämään länteen. Sen hallitus, ensimmäisen pääministerin John A. Macdonaldin alaisuudessa, osti 1869 Rupertinmaan 300 000 punnalla. Harvaan asuttua maata alettiin kutsua nimellä Luoteisterritoriot.[20] Rupertinmaa oli ollut Hudson’s Bay Companyn hallussa vuodesta 1670. Luovutuksesta päätettiin Rupertinmaan sopimuksella jo vuotta aiemmin, mutta Redjoen kapina viivästytti sopimuksen täytäntöönpanoa vuoteen 1870.[21] Rupertinmaan alueella asui lähinnä alkuperäisasukkaita ja intiaanien sekä eurooppalaisten jälkeläisiä métisejä, joiden kanssa Kanadan hallitus ajautui erimielisyyksiin. Louis Riel johti Redjoen kapinaa. Hän onnistui valtaamaan Fort Garryn linnoituksen ja pakotti näin Kanadan hallituksen neuvottelemaan hänen kanssaan. Kanadassa suostuttiin Rielin vaatimuksiin métisien erioikeuksista, ja Luoteisterritorioista irrotettiin Manitoban provinssi, joka liitettiin dominioon 1870.[20]

Kiinalaisia työmiehiä Canadian Pacific Railwayn rakennustyömailla 1884.

Britannia perusti 1866 Brittiläisen Kolumbian siirtokunnan. Alueelle oli alkanut jo 1850-luvulla virtaamaan uudisasukkaita kultalöydösten ansiosta. Kultakaivokset ehtyivät kuitenkin pian, ja siirtokunta ajautui köyhyyteen. Brittiläinen Kolumbia liittyi dominioon 1871, kun Kanada oli luvannut hoitaa sen velat ja rakentaa 10 vuoden sisällä mantereen yhdistävän rautatien. Canadian Pacific Railway yhdisti 1885 läntisen Kanadan. Kanadan hallinto perusti 1873 North-West Mounted Policen, josta tuli myöhemmin Kanadan ratsupoliisi, tuomaan lakia maan länsiosiin. Samaan aikaan métisit aiheuttivat jälleen sekasortoa, kun monet heistä olivat muuttaneet nykyisen Saskatchewanin alueelle. Siellä he ottivat jälleen yhteen hallituksen maanmittaajien kanssa. He ottivat yhteyttä Louis Rieliin, joka aloitti 1885 cree-intiaanien tukemana kapinan. Rautatie toi hallituksen joukot paikalle muutamassa päivässä. Riel antautui toukokuussa, ja myöhemmin samana vuonna hänet hirtettiin maanpetoksesta.[20]

1800-luvun lopulla teollistuminen, Yukonin kultalöydökset ja kanadalaistuotteiden kysynnän kasvu saivat maan talouden kukoistamaan. Lisäksi rautatie avasi helpomman mahdollisuuden uudiasutuksille, joten vuosien 1885–1914 aikana noin 4,5 miljoonaa siirtolaista tuli Kanadaan. Näihin kuului isoja ryhmiä muualta Amerikasta ja Itä-Euroopasta, erityisesti Ukrainasta. Optimismi valtasi kanadalaiset, ja pääministeri Wilfrid Laurier julisti, että 1900-luku on Kanadan vuosisata.[22] Monet muuttivat preerioiden maatalousalueille, jossa uudisasukkaille irrotettiin 1905 kaksi uutta provinssia, Alberta ja Saskatchewan.[4]

Ensimmäinen maailmansota ja itsenäistyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kanadalaisia joukkoja ensimmäisessä maailmansodassa Vimyn harjanteen taistelussa.

Britanniassa syntyi 1800-luvun lopussa keskustelu siitä, pitäisikö Kanadan auttaa Britanniaa sodissa. Siirtomaaministeri Joseph Chamberlainin mukaan dominioiden periaatteena pitäisi olla auttaa emämaata. Kun toinen buurisota syttyi Etelä-Afrikassa 1899, monet kanadanenglantilaiset vaativat osallistumista, mutta kanadanranskalaiset Henri Bourassan johdolla puolestaan vastustivat ajatusta. Lopulta asiassa päästiin yhteisymmärrykseen, ja kanadalaiset lähettivät vapaaehtoisia taistelemaan brittijoukoissa.[4]

Kanada osallistui osana brittiläistä imperiumia ensimmäiseen maailmansotaan. Sodan ensimmäisinä vuosina yli 300 000 vapaaehtoista lähti Eurooppaan osallistumaan taisteluihin. Vuonna 1917 Kanadassa otettiin käyttöön asevelvollisuus, joka kiristi erityisesti kanadanranskalaisten mieliä. Quebecissä tuhannet protestoivat kaduilla. Sodan jälkeen pääministeri William Lyon Mackenzie King alkoi vaatia Kanadalle itsenäisyyttä. Hän vakuutti Britannialle, ettei kanadalaisia voinut jatkossa lähettää automaattisesti taistelemaan brittien puolesta, teki sopimuksia ilman Britannian lupaa ja lähetti Yhdysvaltoihin suurlähettilään. Kingin voimakastahtoisuus johti Westminsterin säädökseen, joka hyväksyttiin 1931 Britannian parlamentissa. Säädös vahvisti Kanadan ja muiden dominioiden itsenäisyyden, vaikka Britannia säilyttikin edelleen oikeutensa puuttua maiden perustuslakiin.[22]

Itsenäinen Kanada

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lamasta toiseen maailmansotaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nälkämarssi Edmontonissa joulukuussa 1932.

1930-luvun lama koitteli erityisen pahoin Kanadaa, jonka talous oli riippuvainen luonnonvarojen hyödyntämisestä. Lama koitteli erityisesti työläisiä ja maanviljelöitä, jotka kärsivät muutenkin laajoilla alueilla Albertaa, Saskatchewania ja Manitobaa, kun pitkittynyt kuivuus ja viljelytekniikoiden aiheuttama maaperän köyhtyminen vaikeuttivat viljelytoimintaa. Monet muuttivat Brittiläiseen Kolumbiaan tai kaupunkiseuduille.[4] Vastalauseena pääministeri Kingille ja tämän johtamille liberaaleille miljonääri Richard Bedford Bennettin konservatiivit saivat suuren vaalivoiton vuoden 1930 vaaleissa, mutta pääministerin virkaan päästyään Bennettillä ei ollut tarjota käytännön toimenpiteitä talouden elvyttämiseksi. Huolimatta siitä, että Bennett lahjoitti usein omista varoistaan apua pyytäneille[23] ja lupasi ottaa jatkokaudellaan käyttöön Franklin D. Rooseveltin New Dealin kaltaisia uudistuksia, konservatiivit kärsivät murskatappion vuoden 1935 vaaleissa ja King palasi pääministeriksi.[24]

Bennettin vuonna 1935 perustama[23] Kanadan keskuspankki ilmoitti 1936, että preeriaprovinssit olivat lähes konkurssissa. Rowell–Siroisin komission raportissa pääteltiin, että liittovaltiolla oli huonot mahdollisuudet puuttua provinssien raha-asioihin. Sen ehdotuksesta provinssien hallinto- ja sosiaalipalvelujen vähimmäistaso muodostettiin, kun liittovaltio otti vastuulleen provinssien velat ja järjesti valtion työttömyysturvan. Näin liittovaltion asemaa vahvistettiin ja provinssien velkataakkaa pienennettiin.[4]

Kanada julisti yhdeksän päivää Puolan offensiivin alkamisen jälkeen 10. syyskuuta 1939 sodan natsi-Saksalle. Alkuun Kanada pyrki pysymään erossa varsinaisista sotatoimista.[4] Pääministeri King lupasi vaalikampanjassaan vuoden 1940 vaaleissa, että kanadalaisia sotilaita ei lähetettäisi maan ulkopuolelle.[25] Maa toimittikin lähinnä raaka-aineita, ruokaa ja ammuksia liittoutuneille sekä koulutti niiden lentosotilaita. King kuitenkin joutui rikkomaan lupauksensa, ja 27. huhtikuuta 1942[25] järjestettiin kansanäänestys, jossa kysyttiin kansalta mandaattia asevelvollisuuden käyttöön ottamiseksi. Ehdotus sai selkeän (noin kahden kolmasosan) enemmistön puolelleen kaikkialla paitsi Quebecissa, missä sitä vastusti 78,9 prosenttia[25] äänestäjistä.[4] Kesti silti vuoteen 1944 asti, että kanadalaisia asevelvollisia alettiin lähettää maan ulkopuolelle taistelemaan.[25]

Elokuun 1942 epäonnistunut Dieppen maihinnousu suoritettiin pitkälti kanadalaisin voimin. Suurimman panoksensa kanadalaiset antoivat taisteluun Atlantista, ja Normandian maihinnousussa kanadalaisten johtoon annettiin yksi viidestä rannasta, joille maihinnousu tehtiin. Kaikkiaan sotaan osallistui yli miljoona kanadalaista, ja heistä 42 000 kuoli.[4] Sodan jälkeen Kanadan väkiluku kasvoi yli miljoonalla, kun eurooppalaisia siirtolaisia muutti maahan. Samalla maan talous koki uuden kasvukauden. Myös Newfoundlandin dominio liittyi lopulta liittovaltioon 1949 kansanäänestyksen jälkeen, jolloin syntyi Newfoundlandin provinssi.[22][26]

Sodanjälkeinen aktiivisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Louis St. Laurent ja Kanadan pääministeri William Lyon Mackenzie King YK:n perustamiskokouksessa San Franciscossa.

Kanada oli toisen maailmansodan voittajavaltioita, ja se ajoi aktiivisesti Yhdistyneiden kansakuntien perustamista.[27] Kanada olikin yksi niistä 50 valtiosta, jotka allekirjoittivat YK:n peruskirjan San Franciscossa 1945. Maa oli tämän jälkeen aktiivinen monien YK:n organisaatioiden luomisessa; YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö perustettiin Quebecissa lokakuussa 1945, ja kanadalaiset vaikuttivat voimakkaasti Maailman terveysjärjestön ja Unicefin perustamiseen 1948. Montrealiin lisäksi sijoitettiin Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestön päämaja.[28]

Raaka-aineet, kuten uraani, öljy, maakaasu, nikkeli, puu ja rautamalmi, houkuttelivat maahan runsaasti amerikkalaista pääomaa toisen maailmansodan jälkeen. Dollarien virta mahdollisti nopean taloudellisen kasvu.[29]

Useimmat kanadalaiset halusivat jäädä kokonaan kylmän sodan ulkopuolelle, mutta maa asettui lopulta lännen puolelle. Tähän vaikuttivat Neuvostoliiton Ottawan-suurlähetystöstä länteen loikanneen Igor Guzenkon tapaus ja Winston Churchillin julistus siitä, että rautaesirippu kulkee Euroopan halki. Guzenko oli toiminut vuodesta 1943 lähetystön virkamiehenä, kun hän haki perheineen poliittista turvapaikkaa Kanadasta. Hän luovutti samalla 109 dokumenttia, jotka paljastivat neuvostoliittolaisen vakoilun myös Kanadassa. Kanadan ulkoministeri Escott Reid esitti kesällä 1947 mahdollisesti ensimmäisenä uutta länsiliittouman puolustusjärjestelmää. Nato perustettiinkin 1949. Yhdysvallat olisi halunnut siitä puhtaasti sotilaallisen järjestön, mutta Kanadan painostuksesta perustamisasiakirjaan liitettiin myös taloudellisia ja sosiaalisia tavoitteita.[30]

Rauhan nobelisti Lester B. Pearson.

Suezin kriisin aikaan Kanadan ulkoasiainministeri Lester B. Pearson ehdotti YK:lle rauhanturvajoukkojen perustamista. YK:n yleiskokous hyväksyi ehdotuksen ja muodosti näin järjestön ensimmäiset todelliset rauhanturvajoukot. Kanada lähetti Suezille sotilaita ja varusteita.[4] Monet historioitsijat pitävät tätä Kanadan merkittävimpinä toisen maailmansodan jälkeisistä diplomaattisista saavutuksista, ja Pearson sai ansioistaan Nobelin rauhanpalkinnon.[31] Kanada on ollut jatkossakin aktiivinen YK:n rauhanturvaoperaatioissa.[4]

John Diefenbaker nousi yllättäen pääministeriksi 1957. Hänen aikanaan hallinnon huomio siirtyi Luoteisterritorioihin, jotka olivat olleet pitkään pääasiassa intiaanien, inuittien ja Hudson’s Bay Companyn hallussa. Kylmän sodan myötä arktisista alueista tuli strategisesti tärkeitä, sillä sinne Yhdysvallat ja Kanada rakensivat muun muassa valvontajärjestelmä DEW:n. Kanadassa pääteltiin, että arktisten alueiden omistusoikeus kuuluisi, sillä jonka kansalaisia siellä oli pisimpään asunut. Kanadalaisia inuitteja asui laajoilla alueilla, mutta aivan pohjoisessa heitä ei ollut. Hallitus siirsikin 1950-luvulla asukkaita Ellesmerensaarelle. Myöhemmin osa asukkaista muutti takaisin, ja liittovaltio joutui maksamaan korvauksia.[32]

Quebecin ja alkuperäisasukkaiden kysymykset ja uusi perustuslaki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liberaalipuolueen Pierre Trudeausta tuli 1968 pääministeri. Samana vuonna perustettiin Quebecin itsenäisyyttä ajava Parti Québécois (PQ) -puolue.[33] Trudeau vastusti liittovaltion hajoamista, eikä Quebecin vapautusarmeija (FLQ) ollut tyytyväinen liittovaltion politiikkaan. FLQ:n terrori huipentui syksyllä 1970, kun se kaappasi brittiläisen James Crossin ja Quebecin työministerin Pierre Laporten. Cross onnistuttiin neuvottelemaan vapaaksi, mutta Laporten murhan jälkeen FLQ:n kannatus heikkeni. Trudeau ajoi kaksikielisyyspolitiikkaa, mutta erityisesti PQ:n Réne Levesquen noustua Quebecin pääministeriksi provinssissa alettiin noudattaa yksikielisyyspolitiikkaa. Ranskasta tehtiin provinssin virallinen kieli. Kielipolitiikka oli muutenkin tiukkaa, ja korkein oikeus joutui lieventämään joitain määräyksiä perustuslain vastaisena. Oltuaan neljä vuotta vallassa PQ järjesti 20. toukokuuta 1980[34] kansanäänestyksen Kanadasta eroamisesta. Eroamisen vastustajat voittivat äänestyksen prosentein 59–41.[35]

Trudeau alkoi kansanäänestyksen jälkeen ajaa perustuslakimuutoksia ja onnistui lisäämään perustuslakiin perustuslaillisten oikeuksien ja vapauksien julistuksen (Charter of Rights and Freedoms), vaikka Quebec ei hyväksynytkään muutosta. Uudessa perustuslaissa Kanada määriteltiin monikulttuuriseksi ja kaksikieliseksi kokonaisuudeksi, jonka kaikki provinssit olivat tasavertaisia. Joidenkin mielestä vasta uusi perustuslaki toi Kanadalle todellisen itsenäisyyden, sillä se katkaisi kaikki valtasuhteet Britanniaan, vaikka valtionpäämiehenä säilyi edelleen Britannian hallitsija.[36]

Nunavutin territorio.

Trudeaun jälkeen 1984 pääministeriksi tullut Brian Mulroney, joka pysyi virassa vuoteen 1993 asti[37], halusi kohentaa liittovaltion suhteita Quebeciin ja esitti 1987 Meech Laken sopimuksen, joka olisi lisännyt provinssien oikeuksia ja tunnustanut Quebecin erityiseksi yhteisöksi. Se kuitenkin kaatui, kun Manitoba ja Newfoundland eivät ratifioineet sitä määräaikaan mennessä.[38] Mulroneyn hallinto esitti 1992 uuden Charlottetownin sopimuksen, joka olisi tunnustanut Quebecin erityiseksi ja poikkeavaksi provinssiksi, jonka erityisyys perustui muun muassa ranskan kieleen. Sekään ei saanut tarvittavaa kannatusta, kun siitä järjestettiin maan laajuinen kansanäänestys 26. lokakuuta samana vuonna.[39] Samaan aikaan separatistinen politiikka vahvistui jälleen Quebecissa. PQ nousi uudestaan Quebecin johtoon 1993, ja provinssin pääministeri Jacques Parizeau oli valmis irtautumaan Kanadasta. Vuonna 1995 järjestettiin uusi kansanäänestys itsenäisyydestä. Vastustajat voittivat nyt hyvin niukasti prosentein 50,6–49,4.[40]

Kanadan ja alkuperäisasukkaiden maankäyttöerimielisyydet kärjistuivat 1990-luvulla, jolloin tapahtui useita välikohtauksia kanadalaisten ja alkuperäiskansojen välille. Näistä merkittävin oli Okan selkkaus, jossa kuoli yksi poliisi. Tapahtuman jälkeen Mulroney asetti komission tutkimaan alkuperäiskansojen asemaa. Komission raportin perusteella annettiin suosituksia muun muassa alkuperäiskansojen koulutuksen parantamiseksi, tulojen rakentamiseksi ja maavaatimuksia käsittelevän elimen perustamiseksi. Alkuperäiskansojen maavaatimuksiin liittyi myös Nunavutin territorion perustaminen vuoden 1992 sopimuksen mukaan.[41] Se muodostettiin 1999, ja siitä tuli Kanadan ensimmäinen hallintoalue, jonka väestön pääosa oli alkuperäisasukkaita.[33]

Vapaakauppasopimusten myötä uudelle vuosituhannelle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
NAFTA-sopimuksen allekirjoittaminen, takarivissä Meksikon presidentti Carlos Salinas de Gortari, Yhdysvaltain presidentti George Bush ja Kanadan pääministeri Brian Mulroney.

Kanadan ja Yhdysvaltain läheiset suhteet johtivat 1988 vapaakauppasopimukseen maiden välillä. Vuonna 1992 se laajeni, ja perustettiin NAFTA, johon kuului myös Meksiko. Sopimuksen laajentamisesta muuallekin latinalaiseen Amerikkaan on ollut sen jälkeen puhetta. Vaikka erityisesti Yhdysvaltain ja Kanadan taloudellinen suhde on hyvä, maiden välillä oli vuonna 2003 poliittista kinaa Irakin sodasta. Jean Chrétienin hallitus piti Kanadan virallisesti sodan ulkopuolella, mikä herätti vastustusta erityisesti konservatiivisessa oppositiossa. Myös Yhdysvaltain Kanadan-suurlähettiläs Paul Cellucci moitti Kanadan linjaa, ja Chrétien jopa uhkasi lähettää Celluccin takaisin kotiin.[42] Samana keväänä Torontoa koitteli pahin SARS-epidemia Aasian ulkopuolella.[33]

Liberaalien Jean Chrétien toimi 10 vuotta Kanadan pääministerinä vuosina 1993-2003.[43]

Chrétien jäi eläkkeelle 2003, ja Paul Martin seurasi häntä sekä liberaalipuolueen johdossa että pääministerinä. Pian tämän jälkeen liberaaleja alettiin epäillä korruptiosta. Heitä syytettiin 74 miljoonan dollarin antamisesta mainosalan yrityksille Quebecin itsenäisyyttä vastustaneeseen toimintaan.[44] Liberaalit voittivat kuitenkin vuoden 2004 vaalit, vaikkakaan eivät saaneet enää enemmistöä parlamenttiin. Martin jatkoi vähemmistöhallituksen pääministerinä, ja parlamentti antoi hallituksella marraskuussa 2005 epäluottamuslauseen, kun korruptiota tutkinut komissio vahvisti tapahtuneen.[4]

Vuonna 2006 valittu pääministeri Stephen Harper.

Ennenaikaisissa vuoden 2006 vaaleissa pääministeriksi nousi Stephen Harper. Kanadan parlamentti antoi marraskuussa 2006 Quebecin provinssille kansakunnan statuksen. Päätös herätti vastustusta, ja sitä on epäilty pääministeri Harperin yritykseksi nostaa kannatustaan quebeciläisten keskuudessa. Sisäministeri Michael Chong jätti eronpyyntönsä protestina päätöksen esittämiselle. Chong piti tätä etnisen nationalismin tunnustamisena.[45] Kritiikkiä on herättänyt myös Kanadan mukanaolo Afganistanin sodassa. Kanadalaiset ISAF-joukkojen sotilaat ovat olleet voimakkaissa taisteluissa Etelä-Afganistanissa, ja 155 sotilasta oli kuollut 27. maaliskuuta 2011 mennessä.[46] Kanadan sotilasoperaatio Afganistanissa tuli päätökseen vuonna 2011, jolloin alkoi 2 800 sotilaan kotiuttaminen.[47]

Kanada selviytyi vuonna 2008 alkaneesta taantumasta paremmin kuin monet muut G8-valtiot tarkasti säädellyn pankkijärjestelmän ansiosta.[4] Kanadasta tuli joulukuussa 2011 ensimmäinen Kioton pöytäkirjasta irtautunut maa.[33]

Öljyn maailmanhinnan romahtamisen takia Kanadan talous suistui vuonna 2015 lamaan. Harperin asema heikentyikin juuri ennen vuoden 2015 vaaleja. Tilannetta pahensi uudestaan pinnalle tullut skandaali valtion varoja väärinkäyttäneistä senaattoreista. Vaikka Harper julisti syyskuussa budjettiylijäämästä ja oli mukana luomassa Trans-Pacific Partnership -sopimusta, Justin Trudeaun johtama liberaalipuolue sai murskavoiton. Liberaalipuolue sai edustajainhuoneeseen yksinkertaisen enemmistön, ja Trudeau nousi uudeksi pääministeriksi.[4]

Donald Trumpin voitettua Yhdysvaltain presidentinvaalit 2016 Trudeau joutui tasapainoilemaan poliittisesti erilaisen johtajan kanssa. Trumpin uhattua vetää Yhdysvallat ulos Nafta-sopimuksesta Kanada, Yhdysvallat ja Meksiko aloittivat syyskuussa 2017 uudet sopimusneuvottelut. Kanadan ja Yhdysvaltain tilanne kärjistyi niin pahoin, että Trump uhkasi huhtikuussa 2018 asettaa tuontitulleja kanadalaiselle raudalle ja alumiinille, mikä nosti kauppasodan pelon. Kanadan, Meksikon ja Yhdysvaltain johtajat sopivat marraskuussa uudesta vapaakauppasopimuksesta, jossa Kanada myöntyi muun muassa avaamaan maitotuotteiden markkinansa.[4]

Trudean hallitus ajautui poliittisen skandaaliin helmikuussa 2019, kun hallitusta syytettiin oikeusministeri Jody Wilson-Raybouldin painostamisesta SNC-Lavalin-yhtiön korruptio- ja petostutkinnat. Wilson-Raybould erosi ja kertoi myöhemmin joutuneensa Trudeaun toimistossa työskennelleen Gerald Buttsin painostamaksi. Vaikka Trudeau laittoi kohun Wilson-Raybouldin ja Buttsin välisen kommunikaatio-ongelmien piikkiin, Kanadan eettisen neuvoston johtaja Mario Dion kertoi elokuussa Trudeaun henkilökuntineen puuttuneen SNC-Lavalinin tutkintaan. Skandaali tahrasi Trudeaun mainetta ja aiheutti liberaalipuolueen suosion laskua. Tämän jälkeen Trudeaun maine tasa-arvotaistelijana kärsi, kun kävi ilmi, että hän oli 1990-luvulla esiintynyt niin sanotussa blackface-meikissä. Liberaalit säilyttivät tästä huolimatta vuoden 2019 parlamenttivaaleissa paikkansa maan suurimpana puolueena, mutta Trudeau joutui muodostamaan vähemmistöhallituksen.[4]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Krueger, Ralph R. & Hall Roger D., et al: Canada Encyclopædia Britannica. 21.1.2020. Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 28.9.2020. (englanniksi)
  • Henriksson, Markku: Kanada – Vaahteranlehden maa. Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-965-2
  • Zimmerman, Karla (toim.): Canada. Lonely Planet Publishing, 2011. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste (englanniksi)
  • Boyer, J. Patrick: Direct Democracy in Canada: The History and Future of Referendums. Dundurn, 1996. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Henriksson, s. 48–49.
  2. ↑ a b McGhee, Robert: Prehistory The Canadian Encyclopedia. Historica-Dominion. Arkistoitu 24.5.2012. Viitattu 15.5.2012. (englanniksi)
  3. ↑ Henriksson, s. 54.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Encyclopædia Britannica.
  5. ↑ Henriksson, s. 57.
  6. ↑ a b c d Zimmerman, s. 828.
  7. ↑ Henriksson, s. 58.
  8. ↑ Henriksson, s. 59.
  9. ↑ a b c Neilson Bonikowsky, Laura: The Origin of the Name Canada The Canadian Encyclopedia. Viitattu 29.9.2020. (englanniksi)
  10. ↑ Henriksson, s. 65–66.
  11. ↑ a b c Henriksson, s. 70–72.
  12. ↑ a b c d Zimmerman, s. 829–830.
  13. ↑ a b Zimmerman, s. 831.
  14. ↑ a b c Zimmerman, s. 832.
  15. ↑ Henriksson, s. 117–118.
  16. ↑ Henriksson, s. 116.
  17. ↑ Oregon Treaty The Canadian Encyclopedia. Viitattu 8.10.2020. (englanniksi)
  18. ↑ Treaty of Oregon Northwest Poer and Conservation Council. Viitattu 8.10.2020. (englanniksi)
  19. ↑ Establishing Borders: The Expansion of the United States, 1846-48 Smithsonian Education. Viitattu 8.10.2020. (englanniksi)
  20. ↑ a b c d Zimmerman, s. 833–834.
  21. ↑ Smith, Shirlee Anne: Rupert's Land The Canadian Encyclopedia. Historica Foundation of Canada. Arkistoitu 12.3.2012. Viitattu 1.5.2012. (englanniksi)
  22. ↑ a b c Zimmerman, s. 835–837.
  23. ↑ a b Let’s give R.B. Bennett his due The Globe and Mail. 20.8.2015. Viitattu 8.10.2020. (englanniksi)
  24. ↑ R.B. Bennett The Canada Guide. Viitattu 8.10.2020. (englanniksi)
  25. ↑ a b c d Boyer 1996, s. 41-42
  26. ↑ Boyer 1996, s. 123
  27. ↑ Henriksson, s. 229.
  28. ↑ UNA-Canada Fact Sheets UNA-Canada. Arkistoitu 1.8.2012. Viitattu 1.5.2012. (englanniksi)
  29. ↑ Bjøl, Erling: Kansojen historia. Osa 23. Rikas länsi, s. 201-202. WSOY, 1985. ISBN 951-0-09751-9
  30. ↑ Henriksson, s. 230–231.
  31. ↑ Henriksson, s. 233.
  32. ↑ Henriksson, s. 238–239.
  33. ↑ a b c d Timeline: Canada 26.1.2012. BBC. Viitattu 1.5.2012. (englanniksi)
  34. ↑ Boyer 1996, s. 134
  35. ↑ Henriksson, s. 253–255.
  36. ↑ Henriksson, s. 257–258.
  37. ↑ Brian Mulroney | Biography & Facts Encyclopedia Britannica. Viitattu 4.4.2020. (englanniksi)
  38. ↑ Henriksson, s. 259–260.
  39. ↑ Boyer 1996, s. 223
  40. ↑ Henriksson, s. 269–270.
  41. ↑ Henriksson, s. 263–264.
  42. ↑ Henriksson, s. 271–272.
  43. ↑ Jean Chretien | Biography & Facts Encyclopedia Britannica. Viitattu 4.4.2020. (englanniksi)
  44. ↑ Henriksson, s. 274.
  45. ↑ House passes motion recognizing Québécois as nation 27.11.2006. CBC News. Viitattu 3.5.2012. (englanniksi)
  46. ↑ Canada in Afghanistan 10.5.2011. CBC News. Viitattu 3.5.2012. (englanniksi)
  47. ↑ Canadian forces leave Afghanistan as mission ends 6.7.2011. BBC. Viitattu 3.5.2012. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Amerikan historia maittain

1: Epäitsenäinen alue

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kanadan_historia&oldid=22200732”